Miksi arkinen hetki voi käynnistää suuren reaktion, ja mitä aivoissa silloin tapahtuu?

Tunnistatko tilanteen, jossa jokin aivan pieni hetki arjessa käynnistää kehossa voimakkaan reaktion? On ihan tavallinen arjen hetki, kun puoliso huokaisee. Saat viestin, jossa on tavallista lyhyempi sävy, tai keskustelussa äänenpaino muuttuu aavistuksen.

Ulospäin mitään suurta ei tapahdu, mutta sun sisäinen olotila muuttuu merkittävästi ihan hetkessä. Sydän alkaa hakata nopeammin, ja hengitys nousee ylös rintakehään. Kurkkua puristaa, tai vatsaan ilmestyy raskas tuntemus. Samalla ajatus katkeaa kesken lauseen, tai mieli alkaa käydä ylikierroksilla.

Samaan aikaan järki yrittää pysyä mukana ja ihmettelee, miksi reaktio on näin hiton voimakas. Tässä blogitekstissä avaan, mitä aivoissa tapahtuu, kun keho reagoi ennen kuin ehdit ajatella, ja miksi se voi tuntua niin voimakkaalta.

Kun reaktio ottaa vallan: näin se tuntuu kehossa arjessa

Se hetki, kun keho on jo reagoinut voimakkaasti, ja mieli vasta ehtii mukaan, on raskas ja välillä ehkä myös itselle hämmentävä hetki. Voi olla, että kun saat viestin, jossa on vähänkin kylmä sävy, niin sydän hyppää rinnassa. Tai toisen äänenpainon muutos, myöhästyminen tai joku odottamaton kosketus voi sysätä sut pois tasapainosta, vaikka päässäsi tiedät, että mitään niin sanottua oikeaa vaaraa ei ole.

Keho lukee tilanteen nopeammin kuin ajatukset ehtivät järjestyä, ja se voi tuntua siltä kuin jokin muu ottaisi ohjat. Rintakehä kiristyy, jalat jännittyvät ja leuka puristuu niin, että poskia särkee. Vatsaan voi tulla kipristävä tuntemus, kädet saattavat täristä tai mennä puutuneiksi, ja välillä kuumaa aalto pyyhkäisee läpi.

Nämä ovat hermoston tapoja yrittää suojella ja varoittaa sua. Lisäksi hämmennys, turhautuminen tai häpeä saattaa tulla usein heti perässä, ja mietit: “Miksi mä reagoin noin isosti”.

Trauma-asioissa reaktio on kuitenkin usein looginen, kun sitä tarkastelee kehon ja hermoston näkökulmasta. Keho on oppinut, että tietyt vihjeet ennustavat emotionaalista kipua, mitätöintiä tai yksin jäämistä. Se kertoo, että sun keho on yrittänyt selviytyä parhaalla tavalla, mitä sillä hetkellä on ollut.

Sisäinen palohälytin, joka ei neuvottele

Aivoissa on alue, jota kutsutaan mantelitumakkeeksi. Sen tehtävä ei ole analysoida tilanteita rauhallisesti, tai arvioida, onko jokin asia kohtuullinen. Sen tehtävä on havaita mahdollinen uhka mahdollisimman nopeasti. Mantelitumake toimii eräänlaisena varhaisena varoitusjärjestelmänä.

Se vertaa nykyhetken vihjeitä aiempiin kokemuksiin ja kysyy vain yhden kysymyksen: muistuttaako tämä jotakin aiempaa vaarallista tilannetta? Jos vastaus on kyllä, edes osittain, hälytys kehon tasolla käynnistyy.

Mantelitumake on siis kuin sisäinen palohälytin, joka skannaa ympäristöä koko ajan. Se tarkkailee äänenpainoja, ilmeitä, tunnelmaa ja jopa sitä, miten joku liikkuu sua kohti. Se yhdistelee näitä merkkejä aiempiin muistijälkiin, ja jos se tulkitsee uhkaa, se painaa hälytyksen päälle ennen kuin ehdit edes ajatella. Siksi reaktio voi tuntua hallitsemattomalta, vaikka olisit fiksu, reflektiokykyinen ja työstänyt traumojasi jo pidempään.

Tämä voi tarkoittaa, että nykyhetken tilanne on objektiivisesti turvallinen, mutta jokin sävy, ilme, etäisyys tai tunnelma muistuttaa hermostoa aiemmasta kokemuksesta, jossa turvaa ei ollut. Mantelitumake ei odota todisteita. Se reagoi todennäköisyyteen. Sen näkökulmasta on parempi reagoida turhaan kuin olla reagoimatta silloin, kun uhka on todellinen.

Trauman jälkeen mantelitumake voi herkistyä. Jos sun menneisyydessä pienikin vihje on joskus tarkoittanut hylkäämistä, väkivaltaa, mitätöintiä tai arvaamatonta vihaa tai raivoa, keho alkaa ennakoida. Se tekee tämän, koska sen ensisijainen tehtävä on pitää sut hengissä. Se ei neuvottele, eikä se odota todisteita.

Kun hälytys kehon tasolla aktivoituu, keho siirtyy selviytymistilaan. Sympaattinen hermosto lisää kierroksia, syke nousee, lihakset jännittyvät ja huomio kaventuu. Jos tilanteesta ei näytä pääsevän pois, tai vastustaminen ei ole mahdollista, keho siirtyy usein jähmettymiseen tai lamaantumiseen, ja silloin olo voi muuttua turtuneeksi tai väsyneeksi.

Keho priorisoi selviytymistä, ei yhteyttä, ja siksi läheisyys, keskustelu tai lempeä katse voi tuntua jopa uhkaavalta.

Etuotsalohko – se osa joka haluaisi olla aikuinen, mutta menettää ohjakset

Aivojen etuotsalohko, joka vastaa harkinnasta, tunteiden säätelystä ja siitä, että pystyt jäsentämään kokemuksesi ja sanomaan ääneen, mitä sussa tapahtuu, jää tässä vaiheessa taka-alalle. Etuotsalohkon avulla kykenet arvioimaan tilannetta ja ymmärtämään, että tämä nykyinen hetki vain muistuttaa vanhaa, mutta et ole enää se pieni lapsi, joka jäi yksin omien tunteiden kanssa.

Etuotsalohkon toimiessa kuten sen kuuluisi, rajojen asettaminen, rauhallinen keskustelu ja valintojen tekeminen tuntuu mahdollisemmalta. Se on se sisäinen osa, joka haluaa pitää susta hyvää huolta. Mutta kun kehon tasolla hälytys on kovalla, etuotsalohko menettää ohjakset, ja resurssit siirtyvät selviytymiseen. Sen vuoksi sanat voivat kadota, tai ajatus katketa kesken lauseen.

Lisäksi rauhallinen keskustelu tuntuu mahdottomalta juuri silloin, kun tuntuu, että sitä eniten tarvittaisiin. Saatat huomata mustavalkoisuutta, ylianalysointia tai pakottavaa tarvetta selittää itseäsi, jotta tulisit ymmärretyksi. Toisinaan taas vetäydyt, koska se tuntuu ainoalta keinolta pysyä kasassa.

Tässä on myös syy siihen, miksi pelkkä järkeily ja puhe ei läheskään aina auta. Jos keho on jo hälytystilassa, pelkkä järkeily voi tuntua siltä, kuin yrittäisit sammuttaa tulipalon pienellä vesilasilla. Silloin keho tarvitsee edes pieniä turvasignaaleja, ei vain ajatuksia siitä. Kun keho alkaa edes pienesti kokea näitä turvasignaaleja, etuotsalohko saa takaisin tilaa, ja vasta sitten keskustelu ja sanoittaminen oikeasti voi onnistua.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että säätelyä on tärkeä harjoitella kehosta käsin. Esimerkiksi se, että huomaat omaa ympäristöäsi ja tutkit ympäristön yksityiskohtia, lähettää aivoille viestin siitä, että ympäristöä voidaan tutkia rauhassa ja turvassa. Kun annat uloshengityksen pidentyä edes hieman, viesti hermostolle on, ettei akuutti hätätila ole nyt tarpeen. Tai kun tunnet jalkapohjien kontaktin lattiaan, keho saa konkreettisen kokemuksen kannattelusta.

Nämä ovat pieniä asioita, mutta hermoston näkökulmasta ne ovat hyvinkin merkityksellisiä, koska ne vaikuttavat suoraan siihen järjestelmään, joka käynnisti hälytyksen.

Lopuksi

Traumoja eheyttäessä saattaa olla vaikea uskoa, että pienillä asioilla voi olla pitkään harjoittaessa iso merkitys. Haluan kysyä sulta tähän hetkeen, että antoiko tämä teksti edes vähän enemmän uskoa siihen, että pienilläkin asioilla pidemmän aikaa tehdessä on iso merkitys?

Kun ymmärrät, että reaktio syntyy kehon tasolla sua suojellakseen, häpeä kenties hellittää edes ihan vähän, ja mukaan voi tulla ymmärrystä ja lempeyttä itseäsi kohtaan. Kyse ei ole siitä, että olisit epäonnistunut säätelemään itseäsi. Kyse on siitä, että kehosi ja aivosi toimii salaman nopeasti suojellakseen sua.

On siis hyvä harjoitella, että tavoite ei silloin ole reaktion kieltäminen, vaan että keho saa uusia kokemuksia nykyhetken turvasta. Se on asteittainen prosessi. Se on toistuvaa hermoston oppimista, että kaikki nykyhetken vihjeet eivät tarkoita samaa uhkaa kuin ennen. 💖