Kannan muita ja työstän itseäni samaan aikaan. Ei ihme, että tämä tuntuu paljolta.

Vastuun ottaminen omasta toipumisesta voi tuntua todella raskaalta. Ei siksi, että et haluaisi tehdä töitä itsesi kanssa, vaan siksi, että työtä on niin valtavasti. On paljon opeteltavaa, paljon ymmärrettävää, paljon sellaista, mitä kukaan ei ole sulle koskaan näyttänyt.

Se voi tuntua myös hyvin epäoikeudenmukaiselta – ja sitä se onkin. Et ole saanut päättää siitä, mitä sulle on tapahtunut, ja silti sun pitäisi nyt tehdä raskas työ itsesi kanssa. Välillä se tuntuu aivan liialta.

Moni huomaa opettelevansa aikuisena asioita, jotka olisi kuulunut oppia jo pienenä. Miten kokea turvaa? Miten tunnistaa omia tunteita? Miten asettaa rajoja? Miten olla suhteessa niin, että ei katoa itse? Samalla, kun yrittää elää tätä hetkeä ja jaksaa arkea.

Tässä tekstissä avaan, miksi traumojen työstäminen voi edelleen tuntua niin raskaalta, vaikka olet jo tehnyt paljon töitä itsesi kanssa – ja miksi voimat valuvat arjessa niin helposti muihin ihmisiin.

Mitä kehossa tapahtuu, kun työstää traumaa?

Alkaessasi työstään omia traumojasi, keho tekee samaan aikaan valtavan määrän työtä, vaikka se ei välttämättä näy ulospäin.

Autonominen hermosto alkaa pikkuhiljaa purkaa vanhoja selviytymismekanismeja, koska keho alkaa saada enemmän turvasignaaleja, ja huomio alkaa ensimmäistä kertaa kääntyä omien tunteiden suuntaan. Kiinnostus tunnetyöskentelyyn, pysähtyminen omien reaktioiden äärelle ja se, että vanhoja tapoja ei tarvitse käyttää koko ajan samalla voimalla, käynnistää tämän muutoksen.

Selviytymismekanismit (muun muassa ylivireys, jatkuva varuillaan olo, tunteiden sivuuttaminen, miellyttäminen) ovat hermoston automatisoituja toimintamalleja. Kun niitä ei käytetä enää yhtä paljon, hermosto alkaa rakentaa uusia yhteyksiä. Se on hidasta ja kuluttaa paljon energiaa.

Samalla aivot käsittelevät kokemuksia uudella tavalla. Mantelitumake reagoi uhkaan ja tunnesignaaleihin, hippokampus jäsentää muistoja ajallisesti ja etuotsalohko yrittää ymmärtää, mitä tapahtuu, ja miten siihen pitäisi nyt suhtautua. Samalla ihminen alkaa tuntea kehonsa signaaleja tarkemmin.

Tämä vie paljon kapasiteettia aivoilta. Keskittyminen voi olla välillä vaikeaa, väsyttää nopeasti ja päätösten tekeminen voi tuntua raskaalta.

Lisäksi keho joutuu opettelemaan asioita, joita ei ole aiemmin saanut oppia. Levollisuuden hetkiä, sitä että pystyy vain olemaan, turvan tunnetta kehossa, omien rajojen tunnistamista. Pelkkä ajattelu ei riitä tähän, vaan tarvitaan myös toistuvia kokemuksia kehossa. Jokainen tällainen hetki vie energiaa.

Moni huomaa myös fyysisiä muutoksia. Väsyy helpommin kuin ennen. Uni muuttuu. Pienetkin tilanteet kuormittavat enemmän. Palautumiseen kuluu aikaa. Kehossa voi olla jatkuva valppauden tunne.

Keho tekee suurta säätelytyötä samaan aikaan, kun yrität elää tavallista arkea. Se ei välttämättä näy muille, mutta keholle se on jatkuvaa työtä.

Kun huomio siirtyy pois itsestä

Samaan aikaan, kun tätä kaikkea tapahtuu kehossa, tapahtuu jotain myös ihmissuhteissa, mikä usein ehkä tiedostamatta kuormittaa sua. Se voi näkyä esimerkiksi siten, että huomio siirtyy helposti toiseen ihmiseen. Ei tarkoituksella, vaan tottumuksesta, ja se voi näyttää tosi arkiselta. Vastaat viestiin heti, vaikka olisit väsynyt, tai jos päätät olla vastaamatta, niin se herkästi jää sun mieleen pyörimään. Mietit usein melko tarkasti, millä sävyllä, ja mitä kirjoitat, ja saatat laittaa perään vielä jotain pehmentävää.

Saatat välillä tarkistaa puhelimesta monta kertaa, onko tullut vastaus. Ja jos toisen vastaus on lyhyt tai sellainen, miten et itse vastaisi, alat käydä läpi vaihtoehtoja. Onko toinen vihainen? Miksi hän vastaa näin, vai menikö jokin pieleen?

Sama tapahtuu monessa muussakin tilanteessa. Huomaat seuraavasi toisen ilmettä, ääntä tai tapaa olla. Yrität aavistaa, mitä hän tarvitsee, ennen kuin hän sanoo mitään, ja sopeutat omaa reaktiotasi sen mukaan. Usein tämä tapahtuu niin nopeasti, että et ehdi pysähtyä huomaamaan, mitä sussa itsessäsi tapahtuu samaan aikaan. Tässä kohtaa se, mikä trauman parantamisessa on hyvinkin keskeistä harjoitella, jää helposti näiden muiden toimintamallien alle. Oman olon huomaaminen. Mitä mä tunnen nyt? Mitä mä tarvitsen nyt? Tarviinko tauon? Tarviinko tilaa? Tarviinko tukea? Tarviinko rajan?

Tämä ei synny tyhjästä. Moni on oppinut jo lapsena suuntaamaan huomion pois itsestään ja kohti omia vanhempia. Olemme tottuneet olemaan herkkiä vanhemman mielialalle, tarpeille ja reaktioille aivan liian varhain, mikä ei missään nimessä olisi kuulunut lapselle. Eli se tarkoittaa, että sä olet joutunut olemaan liian suuri liian pienenä, ja sama ylivastuullinen toimintamalli jatkuu usein aikuisena lähes kaikissa ihmissuhteissa.

Huomio valuu helposti takaisin toiseen ihmiseen, vaikka yrittäisit keskittyä itseesi. Usein niin, ettet sitä edes huomaa sillä hetkellä. Tämä korostuu varsinkin silloin, kun nousee hätä. Silloin voi tulla voimakas tarve saada reaktio toiselta, jotta oma olo helpottaisi.

Tämän tapahtuessa samaan aikaan, kun jo työstät omia traumojasi ja keho tekee sitä isoa säätelytyötä, kuormitus kasvaa merkittävästi. Osa energiasta menee siihen, että yrität selvitä itsesi kanssa, eheyttää itseäsi ja opetella uusia tapoja olla. Osa menee siihen, että huomio ja energia suuntautuvat voimakkaasti toiseen ihmiseen ja yhteyden säilyttämiseen, koska olet tottunut saamaan turvaa yhteyden kautta, eikä keholla ole vielä kokemusta siitä, että yksinkin voisi olla turvassa, vaikka yhteys toiseen ihmiseen hetkellisesti heikkenisi tai katkeaisi.

Pelkkä traumojen työstäminen vie keholta paljon voimavaroja, ja aivoihin rakentuu uusia hermoratoja, autonominen hermosto opettelee toimimaan uudella tavalla, opetellaan uusia tunteiden, rajojen ja turvan kokemisen tapoja – tämän päälle tuleva toisten kannattelu kasvattaa kuormaa entisestään.

Usein olemme tottuneet tiedostamattamme ottamaan aivan liikaa vastuuta muista ihmisistä. Silloin kuorma kasvaa helposti todella suureksi, ja se on varmasti yksi syy, miksi emotionaalisesti ja fyysisesti väsyttää.

Lopuksi

Mitä pidemmälle pääset siinä, että pystyt vähentämään muiden liiallista kannattelua, asettamaan rajoja ja suuntaamaan huomiota enemmän itseesi, sitä enemmän kehoon vapautuu tilaa ja energiaa enemmän kuin ihan oikeasti voit edes uskoa. Pikkuhiljaa nämä jo itsessään auttaa sitä, että hermostollisesti parasympaattisen hermoston ventraalinen haara alkaa mahdollisesti jopa elämäsi ensimmäistä kertaa rakentua. Se tarkoittaa, että keho alkaa kokea pieniä, mikrohetkien turvan kokemuksia.

Nämä ovat jo itsessään todella merkittävä apu, joka tulee helpottamaan traumojen työstämistä. Voimavaroja jää nimittäin enemmän, säätely kevenee, ja tähän hetkeen mahtuu enemmän myös muutakin kuin selviytymistä.

Näitä voi olla vaikea hahmottaa, jos niistä ei vielä ole omaa kokemusta. Mutta haluan tuoda tähän myös lohtua: kuormitus ei tule jäämään tällaiseksi. Mitä enemmän huomiosi alkaa kääntyä pois muiden jatkuvasta kannattelusta kohti itseä, sitä enemmän keho saa mahdollisuuden palautua, eheytyä ja löytää tilaa myös elää, ei vain selvitä.

Trauman parantaminen on varmasti yksi haastavimmista asioista, mitä ihminen voi elämässään joutua tekemään. Mutta se, että olet tällä matkalla, voi antaa sulle koko loppuelämäksi uskomattoman paljon sellaista hyvää, mitä et olisi ehkä koskaan osannut edes kuvitella.

Tiedän, että se ei välttämättä aina tässä hetkessä tunnu siltä. Mutta haluan kannustaa sekä tuhansien asiakaskokemusten kautta että omien traumojen työstämisestä käsin: Olen nähnyt, kuinka paljon tämä työ lopulta palkitsee. Ja varmasti se on palkinnut jo suakin. 💖