Selviytymismekanismit: Miten alkaa hellittää ja löytää syvällinen turvan tila?

Ehkä olet jo pitkään kulkenut eheytymisen polkua. Moni jo vuosia omia traumojaan työstänyt huomaa jossain vaiheessa tutun ilmiön: vaikka tietää ja ymmärtää paljon, tietyt vanhat selviytymismallit toistuvat silti.

Kun tilanne kuormittaa, miellyttämisen tarve nousee esiin, vetäytyminen tapahtuu huomaamatta tai sisällä alkaa kohista ylivireys, joka tekee vaikeaksi olla läsnä. Vaikka tiedät, mistä ne tulevat, et aina saa niitä pysähtymään ajoissa. Tämä vaihe on tärkeä. Se kertoo, että muutos on siirtynyt pintaa syvemmälle.

Tämä teksti on sulle, joka olet jo aika pitkällä trauman eheytymisessä. Sulle, joka jo tunnet melko hyvin omat reaktiosi, mutta haluat ymmärtää syvemmin, miksi ne vieläkin ottavat vallan – ja miten ne voivat alkaa hiljalleen hellittää, kun hermosto saa kokemuksia todellisesta turvasta.

Miksi selviytymismekanismit syntyvät ja miksi ne aktivoituvat vieläkin?

Selviytymismekanismit eivät ole sattumaa. Ne syntyvät tilanteissa, joissa lapsen keho joutuu kantamaan enemmän kuin se pystyy käsittelemään. Lapsen ensisijainen tarve on aina kiintymys: yhteys vanhempiin tai kasvattajiin, joista hän on riippuvainen. Kiintymys on elinehto, sillä ilman sitä lapsi ei pysy hengissä – ei fyysisesti, eikä emotionaalisesti.

Mutta lapsella on myös toinen yhtä tärkeä tarve: tarve autenttisuuteen. Se on tarve olla yhteydessä omaan sisäiseen kokemukseen – tuntea, miltä jokin todella tuntuu, ilmaista omaa totuutta, reagoida luonnollisesti.

Kun nämä kaksi tarvetta joutuvat ristiriitaan, keho valitsee aina kiintymyksen. Lapsi ei voi asettaa omaa totuuttaan yhteyden menettämisen edelle, koska ilman yhteyttä vanhempiin hän ei selviytyisi. Hän ei voi riskeerata hoitavan aikuisen rakkautta, vaikka se merkitsisi itsensä sivuuttamista. Niinpä hän oppii tukahduttamaan sen, mikä on totta, jotta yhteys säilyy. Niinpä hän alkaa muokkaamaan itseään. Hän peittää tunteitaan, hillitsee reaktioitaan, hymyilee, vaikka sisällä kuohuu, ja rauhoittelee, vaikka pelkää. Hän oppii, että yhteys vanhempaan säilyy vain, jos hän on tavalla, joka ei uhkaa tuota yhteyttä. Samalla hän oppii, että yhteyden pysyminen samalla edellyttää oman itsensä kieltämistä. Tämä on selviytymismekanismin juuri: se rakentuu suojaksi yksinäisyyttä ja hylkäämistä vastaan.

Jos vanhempi vetäytyy, suuttuu, mitätöi tai hylkää, lapsi ei ajattele, että vanhempi toimii väärin. Hän tulkitsee, että hänessä itsessään on jotakin väärää. Silloin huomio alkaa siirtyä pois omasta kokemuksesta kohti toisen reaktioita. Lapsi alkaa aistia vanhemman mielialaa, eleitä ja äänenpainoja, jotta voisi säilyttää yhteyden ja välttää hylätyksi tulemisen. Tämä on hetki, jolloin autenttisuus alkaa väistymään ja selviytymismekanismi saa alkunsa.

Aikuisena tämä sama liike tapahtuu hienovaraisesti kehossa. Se näkyy nopeana jännitteenä silloin, kun toinen vetäytyy tai äänensävy muuttuu. Se kuuluu äänestä, joka pehmenee liikaa, ja asennossa, joka hakee turvaa toisen reaktioista. Se tuntuu vatsassa, rintakehässä, kurkussa – siinä kohdassa, missä ennen piti pidättää hengitystä, ettei olisi liikaa.

Siksi selviytymismekanismit pysyvät, vaikka ne olisi jo ymmärtänyt. Ne ovat hermoston tapa varmistaa yhteys, joka on joskus ollut elinehto. Ne eivät katoa ennen kuin keho saa riittävästi kokemuksia siitä, että yhteys voi säilyä myös silloin, kun on oma itsensä.

Miten selviytymismekanismit näkyvät arjessa?

Selviytymismekanismit voivat näkyä monella eri tavalla. Ne voivat olla hiljaista vetäytymistä tai pakonomaista tarvetta saada yhteys takaisin – ja usein molempia vuorotellen. Sisällä voi tuntua syvää ristiriitaa: hetken aikaa yhteys tuntuu tärkeimmältä asialta maailmassa, ja seuraavassa hetkessä toinen henkilö ja hänen läsnäolo ahdistaa. Välillä mikään ei tunnu riittävän, ja toisinaan tuntuu, ettei mikään kelpaa. Tämä sisäinen vuoropuhelu syntyy siitä, että samassa ihmisessä elää sekä tarve läheisyyteen että pelko, että yhteys satuttaa tai katoaa.

Nämä voivat välillä tuntua hyvin hämmentäviltä ja hyvin häiritseviltä. Se kuitenkin kertoo, että sisällä tapahtuu jotakin merkityksellistä: välillä esiin nousee autenttinen sinä ja välillä selviytymismekanismi eli trauma. Molemmat alkavat hiljalleen tulla näkyväksi, ja juuri se on tärkeä osa eheytymisen vaihetta. Tässä vaiheessa on tärkeä harjoitella hoivaamaan niitä traumaosia itsessämme ja antamaan niille sitä emotionaalista kohtaamista, jota emme lapsena saaneet. Samalla on hyvä pikku pikku hiljaa alkaa yhä herkemmin huomata, milloin se autenttinen, aito sinä on esillä, ja miten erilaiselta olo silloin tuntuu. Miellyttäminen on yksi yleisimpiä selviytymismekanismeja, ja se voi joskus olla hyvin vaikea huomata itsessään, koska oma autenttisuus on jouduttu lapsena laittamaan piiloon. Miellyttäjäosa sussa on usein se, joka syntyi suojaamaan: se on oppinut lukemaan muiden tunnetiloja ja mukautumaan, jotta yhteys säilyy. Siitä on tullut kuin valeminä – se, mistä Donald Winnicott puhui, kun hän kuvasi lapsen rakentavan ulospäin hyväksyttävän minäkuvan selviytyäkseen ympäristössä, jossa todellinen minä ei saanut tilaa.

Uskon, että olet jo oppinut huomaamaan monissa hetkissä, milloin miellytät. Mutta usein edelleen jää huomaamatta ne kaikkein hienovaraisimmat tavat, joilla mukautuminen tapahtuu. Ehkä huomaat, että alat aistia toisen tunnelmaa ja huomaamattasi et aina sanokaan, mitä mieltä olet, vaikka toisen sanat satuttaa. Tai ehkä sanot kyllä, vaikka kehosi olisi jo sanonut ei. Usein tämän taustalla on kehon tasolla syvällä oleva pelko yhteyden menettämisestä, ja juuri se on yksi voimakkaimmista trauman juurista. Tarkoitan tällä sitä, että kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa yhteys vanhempaan ei ole ollut turvallinen tai vakaa, keho ja hermosto oppivat, että yhteyden menettäminen on hengenvaarallista. Ei vain tunnepohjaista ikävää, vaan kehon tasolla todellista uhkaa olemassaololle.

Kun tämä yhteyden katkeaminen toistuu tarpeeksi usein lapsuudessa, hermosto alkaa koodata sen totuutena: “Jos yhteys katoaa, olen vaarassa.” Ja se ohjelma jää päälle aikuisuudessa.

Siksi miellyttäminen ei ole tietoinen päätös miellyttää muita, vaan hermoston tapa yrittää estää yhteyden menettäminen hinnalla millä hyvänsä. Se on traumaattisen pelon hallintamekanismi: ei tietoista mukautumista, vaan syvä, opittu tapa säilyttää turvaa kehon tasolla.

Miten alkaa hellittää selviytymismekanismeja?

Selviytymismekanismien hellittäminen ei ole jotakin, minkä voi päättää mielessä. Se on syvällinen muutos hermostossa ja kehon tasolla – tapa, jolla keho vihdoin todella uskaltaa luottaa, että on turvallista olla tässä hetkessä. Niin monen vuoden turvattomuuden tai valppauden jälkeen tämä on suuri ja herkkä prosessi.

Siksi on tärkeää alkaa nähdä ne hetket, joissa selviytymismekanismi ottaa vallan. Joskus sen huomaa vasta jälkeenpäin, kun tilanne on jo mennyt ohi ja huomaat, että reagoit tavalla, jota et olisi halunnut. Toisinaan oivallus syntyy jo siinä hetkessä, kun mekanismi alkaa aktivoitua. Molemmat ovat yhtä arvokkaita.

Mitä enemmän alat syvällisemmin tutkia, mitä itsessäsi todella tapahtuu, kun selviytymismekanismi aktivoituu, sitä selkeämmäksi kokonaisuus alkaa tulla. Voit alkaa huomata, miltä kehossa tuntuu, millaisia ajatuksia ja tulkintoja nousee, millaisia käyttäytymisen muotoja toistuu. Kun alat tarkastella näitä hetkiä uteliaasti ja myötätuntoisesti, syntyy ensimmäinen silta turvaan.

Selviytymismekanismien hellittäminen alkaa aina tunnistamisesta. Se ei tietenkään vielä riitä purkamaan mekanismia, mutta se avaa oven siihen, että alkaa todella nähdä, mitä itsessä tapahtuu.

Jos pystyt pysähtymään sillä hetkellä – et pysäyttääksesi reaktiota, vaan tutkiaksesi itseäsi – huomaat, että jotakin hienovaraista alkaa muuttua. On tärkeää, että intentio ei ole poistaa selviytymismekanismia heti, vaan uskaltaa mennä sitä kohti ja tuoda kehoon turvaa sen rinnalle. Se, että pystyt olemaan edes hetken uteliaana ja tietoisena omasta reaktiostasi, on merkki siitä, että keho on alkanut oppia uuden tavan: sinun ei tarvitse enää kadota selviytymiseen, vaan voit alkaa olla sen kanssa.

Tämä hetki on merkittävä. Se kertoo, että et ole enää kokonaan reaktion sisällä, vaan pystyt tulemaan kehoasi ja kokemustasi kohti. Juuri silloin alkaa syntyä uusi hermostollinen todellisuus, jossa turva ei ole enää ehdollinen toisten käytökselle, vaan alkaa kasvaa sisältäpäin.

Hellittäminen ei ole siis selviytymismekanismin poistamista, vaan sen turvattoman osan ottamista sisäisesti syliin, ikään kuin energeettisesti kannatellen sitä osaa, joka on jäänyt yksin pelon keskelle. Se tarkoittaa, että alamme sisäisesti antaa tilaa sekä sille, joka on vielä aivan käsittämättömän suuressa pelossa, että sille, joka osaa jo vähän kannatella.

Moni huomaa tässä vaiheessa, että kun uskaltaa kurottaa kohti myös omia selviytymismekanismejaan, vanhat tavat alkavat joskus palata uudelleen. Voi tuntua, että on ottanut askeleen taaksepäin, vaikka todellisuudessa on mennyt syvemmälle. Se, että syvällisempi kerros nousee esiin, on tärkeä osa prosessia, sillä se kertoo, että olet päässyt eteenpäin.

Hermosto ei päästä irti selviytymismekanismeista helpolla, eikä sen kuulukaan. Se on rakentunut suojelemaan sua, ja siksi se tarvitsee riittävästi todisteita siitä, että uusi tapa toimia on todella turvallinen. Tämän vuoksi lempeys itseäsi kohtaan ja toistot ovat tässä vaiheessa elintärkeitä.

Hellittämisen ytimessä onkin se, että me ei enää yritetä poistaa mitään. Intentio ei ole muuttaa omia reaktioita tai toista ihmistä, vaan tunnistaa, mitä itsessä liikkuu, ja kohdata se rakkaudella.

Kun alat suhtautua itseesi näin, alat vähitellen vapautua niistä rakenteista, jotka ovat aikanaan suojelleet sua parhaansa mukaan. Et työnnä niitä pois, vaan tuot niihin lämpöä, hyväksyntää ja tietoisuutta. Ja juuri se alkaa muuttaa selviytymismekanismeja – ei väkisin, vaan luonnollisesti sen kautta, että keho ja mieli alkavat viimein uskoa, että turva on totta.

Lopuksi

Toivottavasti tämä teksti toi sulle lisää ymmärrystä selviytymismekanismeihin. Ehkä juuri tässä hetkessä alat oivaltaa, että selviytymismekanismit eivät ole vihollisia, vaikka ne välillä tuntuvat todella vaikeilta.

Ne ovat olleet sulle äärimmäisen tärkeitä suojia ja tapoja, joiden avulla olet oikeasti selvinnyt. Kun opit pikkuhiljaa kuuntelemaan niiden viestejä ja tuot niihin lempeyttä, alat rakentaa sisällesi uudenlaista, syvällistä turvaa. Sellaista, joka auttaa sua eheytymään traumoistasi ja löytämään yhteyden itseesi yhä syvemmällä tasolla.

Jokainen pieni hetki, jolloin onnistut kohtaamaan itsesi rakkaudella, on suuri askel kohti rauhaa, turvaa ja yhteyttä. 💖