Miksi keho ei palaudu, vaikka teet jo paljon hyvinvointisi eteen?

Onko sulla sellainen vaihe elämässä, että on selkeästi raskaampaa? Olet saattanut jo pitkään kantaa mukana vaikeaa oloa – kehon valppautta, ahdistusta, väsymystä.

Olet kenties tehnyt jo tosi paljon itsesi eteen. Olet ehkä ollut terapiassa, lukenut kirjoja traumoista ja hermostosta, käynyt kursseja, kuunnellut podcasteja, opetellut hengitysharjoituksia, kokeillut liikuntaa, joogaa, meditaatiota ym.

Olet ehkä yrittänyt nukkua paremmin, syödä järkevästi, pitää vapaapäiviä, opetella rajoja, kuunnella itseäsi. Ja mitä kaikkea muuta oletkaan jo tehnyt? Kaikesta huolimatta tunnet, että kehosi ei palaudu kunnolla. Huomaat sisälläsi jatkuvaa valppautta, joka ei tunnu hellittävän riittävästi. Saatat välillä jopa miettiä: “Mikä ihme mussa oikein on vikana, kun mä teen jo niin paljon, mutta mikään ei tunnu oikeasti riittävän?”

Tämän artikkelin tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään, mikä on yksi merkittävimmistä asioista palautumisessa. Kirjoitin tämän tekstin, jotta oivaltaisit syvemmin, mitä sun kehossa tapahtuu, kun olet jo tehnyt paljon töitä itsesi kanssa, ja silti kehosi ei palaudu. Miksi valppaustila pysyy, vaikka kuinka haluaisit levätä?

Selviytymistilaan juuttunut hermosto ei rauhoitu hetkessä

Palautuminen tapahtuu vasta, kun autonominen hermosto uskaltaa siirtyä tilaan, jossa keho kokee olonsa riittävän turvalliseksi laskeakseen valppauden alas. Käytännössä se tarkoittaa, että keho ei enää valmistaudu koko ajan mahdolliseen vaaraan.

Jos hermostosi on vuosien ajan tottunut olemaan valppaana, se ei tunnista lepoa automaattisesti turvalliseksi. Tämä on tavallista silloin, kun elämään on mahtunut paljon turvattomuutta, vastuunkantoa, kipua, henkistä kuormitusta, vaikeita ihmissuhteita tai lapsuuden kokemuksia, joissa olet jäänyt aivan liian yksin, aivan liian monta kertaa.

Silloin voi käydä niin, että nukut tuntimäärällisesti tarpeeksi, mutta heräät silti väsyneenä. Pidät lepopäivän, mutta kehosi ei rentoudu. Makaat sohvalla, mutta sisälläsi on silti tunne, että olet valmiina reagoimaan, jos jotain tapahtuu. Kehosi tutkii koko ajan: "Onko oikeasti turvallista hellittää? Voinko varmasti laskea suojauksen?"

Mikäli hermostolla on pitkä historia turvattomuudesta, vastauksena pysyy kauemmin, että: "Ei vielä". Kun keho on ollut pitkään kuormittunut, sen säätelyasetus muuttuu, ja hermosto oppii elämään selviytymistilassa.

Se tarkoittaa, että keho ei ole äärimmäisessä hätätilassa, mutta ei myöskään lepää. Se jää ikään kuin välitilaan, jatkuvaan varuillaanoloon. Tämä ei korjaannu parissa viikossa tai parissa kuukaudessa edes silloin, kun alat tehdä niin sanotusti kaiken oikein, koska kehosi on jo ehtinyt oppia, että valppaus on turvallisempaa kuin hellittäminen. Keho tarvitsee paljon aikaa, toistuvia kokemuksia turvasta ja kehoyhteyden luomista, jotta rauhallisempi olotila alkaa tuntua vähitellen tutummalta kuin vanha yli- tai alivireys.

Koen, että on tärkeää lisäksi sanoa ääneen, että joskus kehon väsymys ja palautumattomuus liittyvät myös biologisiin tekijöihin. Harvemmin se on ainoa syy, mutta voi olla osapalanen. Jos olosi on ollut hyvin uupunut jo pitkään, saattaa olla hyvä tutkia esimerkiksi kilpirauhasarvoja, rauta- ja ferritiinitasoja sekä vitamiini- ja hivenainetasoja.

Tämä ei ole vastakkaista trauman eheytymistyölle, vaan kulkee sen rinnalla. Traumatisoitunut hermosto usein kuormittaa kehoa biologisesti, ja biologinen kuormitus voi ylläpitää selviytymistilaa. Molemmilla tasoilla on lupa saada apua.

Voiko keho todella palautua, jos tunteita ei sallita?

Tämä on yksi ydinkysymyksistä, kun puhutaan palautumisesta ihmisillä, joilla on taustalla kehityksellistä traumaa tai isoja t-traumoja, kuten vanhempien liiallista alkoholin käyttöä tai fyysistä väkivaltaa.

Keho pystyy lepäämään jonkin verran ilman tunteiden kohtaamista. Kuitenkin syvin palautuminen (eli jossa keho todella laskee kierroksia ja alkaa korjata itseään ja todella palautua traumoista) jää tapahtumatta, jos tukahdutat tai ohitat tunteesi kerta toisensa jälkeen, tai kohtaat tunteet vain ajatusten tasolla.

Tunteet eivät ole pelkkiä ajatuksia tai tarinoita mielessä. Ne näkyvät suoraan kehossasi: sydämen rytmissä, hengityksen muutoksissa, lihasjännityksessä, lämmössä tai kylmässä, hormoneissa sekä siinä, miten vireystila vaihtelee.

Kun tukahdutat tunteesi, esimerkiksi surun, vihan, pelon tai häpeän, hermostosi ei pääse viemään reaktiota loppuun asti. Se jää ikään kuin kesken, vähän niin kuin olisit koko ajan lähdössä juoksemaan, mutta et koskaan pääse ottamaan ensimmäistä askelta.

Silloin kehosi jää valmiustilaan. Vaikka ulkoisesti istut paikallasi ja yrität rentoutua, hermostosi pitää edelleen yllä sisäistä varautumista: “Tämä ei ole ohi, vielä ei voi hellittää”.

Kun se alkaa vihdoin edes vähän rentoutua, pinnan alta nousee usein tunteita, kuten surua, ärtymystä tai pettymystä.

Tämä on hermoston tapa purkaa jännitettä. Mikäli tässä kohdassa pelästyt tai alat vastustaa sitä, mikäli alat esimerkiksi ajatella, että: “Miksi mä voin näin huonosti, vaikka mun pitäisi palautua”, niin hermostosi kiristyy helposti uudelleen ja palautuminen keskeytyy.

Moni ihminen, jonka kehossa trauma elää, pitää valtavan tarkkaa kontrollia siitä, ettei vain romahtaisi. Ja se on täysin ymmärrettävää. Kun elämässä on työtä, kotia, lapsia tai arjen pyörittämistä, romahduksen ajatus voi tuntua pelottavalta.

Mutta samaan aikaan on hyvä tietää, että kun pidämme tiukasti kiinni kontrollista ja yritämme estää romahdusta, me tulemme tahtomattamme estäneeksi myös kehoa tekemästä sitä, mitä sen lopulta tarvitsisi tehdä palautuakseen – vapauttaa sitä vanhaa kuormaa, jota se on kantanut liian pitkään. Keho tekee parhaansa suojellakseen meitä, mutta se ei voi eheytyä, jos tunteiden esiin tuloa estetään. Silloin palautuminen jää pinnalliseksi, ja väsymys, jännitys, ylivirittyneisyys tai jo pitkään jatkuneet oireet pysyvät helposti yllä.

Romahdusta ei tietenkään tarvitse yrittää saada aikaan – se ei ole mikään tavoite itsessään. Mutta usein se ei myöskään ole niin tuhoava kuin mitä pelkäämme etukäteen. Se on varmasti todella raskas ja vaikea hetki sietää, tiedän itsekin kokemuksesta. Samalla se voi olla todellisuudessa myös hetki, jolloin keho vihdoin sanoo: “Nyt minä en enää jaksa pidellä kaikkea yksin.”

Ja vaikka se hetkessä voi tuntua siltä, että kaikki hajoaa, silti varmasti selviät siitä – ja samalla se voi tuoda mukanaan jotain todella merkityksellistä. Se voi olla hetki, jolloin syvempi palautuminen on vihdoin päässyt alkamaan. Ja traumojen eheytymisessä tämä on vieläkin merkityksellisempää. Kun keho alkaa palautua, se uskaltaa pikkuhiljaa tuoda pintaan niitä tunteita, joita sen on ollut pakko kannatella yksin – joskus vuosia, usein jopa vuosikymmeniä. Tunteet nousevat esiin siksi, että vihdoin hermosto alkaa luottaa: "Nyt ne on vihdoin turvallista tuntea".

Näiden tunteiden pintaan nousun salliminen on osa palautumisen ja eheytymisen prosessia. Se on kehon tapa sanoa: “Mä en ole enää yksin tämän kanssa. Nyt mä uskallan vapauttaa tätä.”

Syvällinen, todellinen palautuminen käynnistyy usein vasta, kun tunne saa todella tulla nähdyksi ja vapautetuksi kehon tasolla

Olet ehkä huomannut sen hetken, kun itkun jälkeen hengitys syvenee, keho huokaisee ja jokin sisälläsi pehmenee. Tai kun ahdistuksen aalto on käynyt päällä, ja sen jälkeen tulee väsymys ja outo rauha. Nämä ovat merkkejä, että hermostosi on vihdoin saanut viedä tunnereaktion loppuun, minkä myötä se voi siirtyä kohti lepäävämpää tilaa.

Tunteen näkyessä ja virratessa kehossasi (ei ajatuksina, vaan kehon tasolla, esimerkiksi itkuna, huokauksina, tärinänä tai lämpöaaltoina) hermostosi vapauttaa energiaa, jota se on käyttänyt suojautumiseen. Vasta sen jälkeen kehosi voi alkaa palautua syvemmin.

On hyvin ymmärrettävää, että nyt aikuisena estät tunteitasi tietoisesti tai tiedostamattasi, jos olet jo lapsuudessa oppinut, että tunteita ei saisi näyttää: itku on liikaa, ei ole varaa romahtaa, tai muiden tarpeet menevät aina sun edelle.

Estäessäsi tunteesi, hermostosi ei saa signaalia, että reaktio on ohi, ja se jää ikään kuin tietylle loopille, jatkuvaan valmiina olon -tilaan. Se näkyy usein niin, että syke pysyy hienoisesti koholla, ja uni ei syvene kunnolla tai palauta riittävästi, jotta heräisit virkeänä aamulla. Myös tietty jännitys- ja valppaustila on taustalla lähes jatkuvasti. Tämä on merkki siitä, että kehosi käyttää edelleen samoja suojakeinoja, jotka olivat sille joskus välttämättömiä.

Tunteiden salliminen on välttämätön tie todelliseen palautumiseen ja traumoista eheytymiseen

Tunnetyöskentely on tärkeä ottaa mukaan omaan arkeesi. On oleellista antaa itsellesi tilaa huomata, kun rinnassa on painetta, vatsassa kiristystä tai kurkussa palan tunne. Sen sijaan, että ohitat tuntemukset, harjoittele sallimaan kehollinen reaktio, anna sen tunteen olla ja viipyillä. Tunnetyöskentelyssä tärkeää on harjoitella sallimaan tunne kehon tasolla, ja ihan oikeasti tuntea tunne. Ei analysoida vaan tuntea. Saatko kiinni?

Joka kerta, kun otat huomioon tunteen kehon tasolla ja harjoittelet todella tuntemaan tunnetta, niin hermostollisesti luot sitä hetkeä, jossa palautuminen voi alkaa. Suurin osa meistä ei valitettavasti ole oppinut tuntemaan tunteita ja sallimaan niiden olemassaoloa. Päinvastoin, olemme oppineet työntämään niitä pois, välttelemään vaikeita tunteita tai dissosioitumaan eli irtoamaan kehosta.

Tästä syystä, kun jokin tunne tai tilanne on todella raskas, hermostosi saattaa edelleen tulkita sen vaaraksi ja kytkeä päälle saman vanhan ohjelman: “Poistu paikalta sisältäpäin, älä tunne liikaa”.

Palautuminen edellyttää, että hermostosi alkaa luottaa siihen, että yhteydessä oleminen itseesi ja tunteisiisi ei enää tarkoita vaaraa. Usein se tapahtuu jopa raastavan hitaasti, eli kehosi tarvitsee johdonmukaisesti monia monia toistoja.

Mikäli varhainen kokemuksesi on ollut, että tunne on yhtä kuin hylkääminen, rangaistus, häpeä, nauru tai pelko, on täysin ymmärrettävää, että hermostosi suhtautuu tunnekokemuksiin edelleen varauksella. Se ei ole tietoista vastustamista, vaan hermostosi tapa testata, paljonko uskallat tänään tuntea, tai paljonko emotionaalista yhteyttä itseesi kestät.

Askel askeleelta, kun kehosi alkaa saada uusia kokemuksia siitä, että tunteen kanssa voi olla edes hetken, hermostosi alkaa hiljalleen oppia, että yhteys itseesi ei olekaan vaarallista. Juuri tämän takia eteneminen voi näyttää ulospäin hyvin pieneltä – vaikka hermostollesi se on tosi suuri muutos. Eli jokainen hetki, jolloin pystyt todella tuntemaan tunnetta kehon tasolla, on askel kohti syvempää palautumista, sekä sitä, että kehosi alkaa vähitellen luottaa turvaan.

Turva ja palautuminen ovatkin samaa prosessia kahdesta eri kulmasta katsottuna. Turva on kehon tila, jossa hermosto uskaltaa laskea valppautta ja hellittää. Palautuminen taas on fysiologinen korjausprosessi, joka tästä seuraa, eli sykkeen lasku, hengityksen tasaantuminen, hormonitasapainon palautuminen ja kudosten uudistuminen.

Kehosi ei voi palautua ilman turvaa, eikä turvaa synny, ellei keho vähitellen opi, että tunteiden kokeminen on nyt turvallista. Turva syvenee juuri toistuvien palautumisen hetkien kautta. Turva ei tarkoita elämää ilman haasteita, vaan se tarkoittaa, että keho alkaa luottaa siihen, että myös haasteiden keskellä tunteet saavat tulla ja mennä niin, etteivät ne vie mukanaan. Vasta silloin hermosto pystyy palaamaan tasapainoon tilanteen jälkeen ja keho alkaa hiljalleen toipua.

Lopuksi

Hermostosi on oppinut elämään tavoilla, jotka olivat joskus välttämättömiä. Se tarvitsee aikaa, hyvin paljon toistoja ja lempeää, kehollista tukea, jotta se uskaltaa vähitellen uskoa, että nyt on toisin.

Syvä palautuminen ei ole pikajuoksu, vaan pitkäkestoista hermoston uudelleenoppimista. Se on vähän kuin uuden kielen opettelua: ensin yksittäisiä sanoja – pieniä hetkiä, joissa jokin sisälläsi pehmenee. Sitten lauseita – päiviä, jotka eivät tunnu yhtä raskailta. Ja vähitellen, ajan kanssa, siitä alkaa tulla uusi tila, joka ei enää ole poikkeustila.

Tunnetyöskentely on aivan palautumisen ytimessä. Moni ajattelee, että palautuminen on lepoa, unta, venyttelyä ja rauhallista tekemistä. Toki se voi olla näitäkin, mutta jos kehosi kantaa käsittelemättömiä tunteita, niin se ei voi koskaan täysin siirtyä lepo- ja korjaustilaan, mikä tarkoittaa myös, että traumoista ei silloin voi parantua. Tunnetyöskentely on siis kehon tapa päästä takaisin tasapainoon.

Haasteena on monesti, että hermostosi ei vielä usko, että on turvallista hellittää. Kehosi ei vielä tunnista, että yhteys tunteeseen ei tarkoitakaan vaaraa. Mutta hermostosi kyllä oppii palautumaan, kunhan otat eheytymispolullesi mukaan myös tunteen tuntemista. 💖